Kun tämä tyttö aloitti koulutiensä syksyllä, minä saattelin hänet koulun ovelle. Halattiin, pussattiin ja toivotettiin hyvät päivät. Siellä meitä oli salaa silmäkulmiaan pyyhkiviä äitejä (ja isiä) monta. Kokeneemmat tiesivät kertoa, että pian koittaa aika kun ei saa enää saattaa. Että nauti nyt.
Koittikin se aika. Siis monelle muulle perheelle, vaan ei meille. Saattelen aamuisin kouluun, joskus ovelle saakka, toisinaan käännyn kannoiltani mäen alta. Pusut ja halit ja toivotukset. Molemmilta. Koska opiskelen, on minulla tähän aikaa, tai ainakin voin sen ajan jostain nipistää. Se on luksusta se! Mutta tuo nautinto on välillä vähän kinkkisempi juttu. Pikku kävely aamulla koululle ja takaisin tekee hyvää, matkaa kertyy ehkä reilun kilometrin verran ja lapsi jää hyvillä mielin kouluun. Se on hyvä. Ajatuskin yksin kävelystä nostaa vedet tytön silmiin.
Olen varovaisesti yrittänyt jutella yksin tai kaverin kanssa kävelystä. Ajattelin, että josko tuosta äidin saattelusta vielä kiusataan (tätä en tietenkään lapselle sanonut). Asia mietityttää minua nykyään usein. Että voinko omanapaisesti nauttia lapsen saattamisesta, sen tuomasta virkeydestä ja hyvästä mielestä. Pitäisikö minun karaista lapseni niin tylyltä kuin se kuulostaakin? Vai opettaako Siperia?
2 kommenttia:
Älä murehdi! Jos tyttöäsi olisi kiusattu, hän olisi varmasti jo siirtänyt sinut siihen sarjaan äitejä, jotka eivät SAA saattaa. Enkä sitä paitsi usko, että nykyään vanhempien saattamisesta kiusataan niin kuin ehkä ennen. Koulumatkoista on tullut vaarallisempia ja maailma muutenkin muuttunut meidän lapsuudesta. Meidän ekaluokkailaisen koulussa varmaan noin puolet lapsista saatetaan mennen tullen koko ekaluokan ajan. Meidän pojalla on onneksi turvallinen koulumatka, mutta silti hän on äärimmäisen iloinen niistä aamuista, joilloin työmatkani osuu samaan aikaan hänen koulumatkansa kanssa ja voimme mennä yhtä matkaa.
Juuri tätä kaipasinkin. Kiitos ihanista sanoistasi :)
Lähetä kommentti