torstai 24. helmikuuta 2011

Konnankoukkuja


Meille pelastettiin yksi koditon konnapoju edellisen omistajansa menehdyttyä. Konnuus tuli meille monen mutkan kautta, enkä ollut alunperin ihan varma haluanko edes toista konnaa. Kyseessä on nelivarvasuros, jonka iästä ei ole tarkkaa tietoa. Veikkaisin 20–30 vuotta, perustuen lähinnä netin konnatietoon ja tietysti olen vertaillut meidän toiseen konnaan, jonka ikä siis on tiedossa noin ungefääristi. 


Konnuus on tosi liikkuvainen ja omistaa mahtavan ruokahalun. On kuitenkin selvästi vielä aran oloinen vieraiden ihmisten kanssa, mutta eiköhän tuokin meidän perheen menoon totu. Kuten kuvista näkyy, on konnan nokka päästetty harmillisen pitkäksi, ja se vaatii vielä viilailua. Antaa herran kuitenkin ensin kotiutua rauhassa; viilauksella ei ole kiirettä, koska papukaijannokka ei vielä haittaa syömistä. 




Jonkin verran erityistoimia uusi konna vaati, koska herrojen yhteiselo ei oikein ota sujuakseen. Konnathan eivät siis ole varsinaisia laumaeläimiä, eivätkä kaipaa lajitoveria, mutta nämä pojat nahistelevat jopa avoimella areenalla lattialla, mikä kuulemma on harvinaisempaa. Portaiden alle on rajannut konnille aitauksen, joka on jaettu kahtia ohuella verkolla. Toivon, että tämä järjestely saa eläimet edes sietämään toisiaan.  

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Pussukka

Sain viikonloppuna olla itsekseni, joten olen siivoillut (kuinkas muutenkaan), mööbeliseerannut, kirppistellyt, lukenut blogeja ja ommellut. Ja päivitänpäs vähän tätäkin saittia. 





Tyttöjen Sylvanian family hahmot ovat odotelleet kivaa paikkaa levähtää leikkien välillä jo joulusta saakka. Tänään valmistui ihana pikku pussukka, joka sopii tarkoitukseen kuin nakutettu. No, ainakin siihen asti, että tytöt ostavat uusia hahmoja. Uusille perheenjäsenille ei oikein tahdo tila enää riittää. Alkuperäiseen suunnitelmaani kuului vetoketju, mutta oikeanvärisen ja -pituisen ketjun puuttuessa, vaihdoin kiinnitykseksi läpän ja napin. Ja lopputulos on varmasti somempi.



Nappasinpa samalla kuvan tyttöjen huoneen väriläikästä. Matto on valmistunut jo yli vuosi sitten, mutta ei ole tainnut kamerani vierailla ennen yläkerrassa :) Maton pohjana on ihan tavallinen liukuestematto, jonka reikiin olen sitten solminut rullautuneita trikookangaspötköjä. Matosta saisi vielä vähän pidemmänkin, siis mikäli olisi oikean värisiä kankaanjämiä. 

tiistai 1. helmikuuta 2011

Koulutie


Kun tämä tyttö aloitti koulutiensä syksyllä, minä saattelin hänet koulun ovelle. Halattiin, pussattiin ja toivotettiin hyvät päivät. Siellä meitä oli salaa silmäkulmiaan pyyhkiviä äitejä (ja isiä) monta. Kokeneemmat tiesivät kertoa, että pian koittaa aika kun ei saa enää saattaa. Että nauti nyt.

Koittikin se aika. Siis monelle muulle perheelle, vaan ei meille. Saattelen aamuisin kouluun, joskus ovelle saakka, toisinaan käännyn kannoiltani mäen alta. Pusut ja halit ja toivotukset. Molemmilta. Koska opiskelen, on minulla tähän aikaa, tai ainakin voin sen ajan jostain nipistää. Se on luksusta se! Mutta tuo nautinto on välillä vähän kinkkisempi juttu. Pikku kävely aamulla koululle ja takaisin tekee hyvää, matkaa kertyy ehkä reilun kilometrin verran ja lapsi jää hyvillä mielin kouluun. Se on hyvä. Ajatuskin yksin kävelystä nostaa vedet tytön silmiin. 

Olen varovaisesti yrittänyt jutella yksin tai kaverin kanssa kävelystä. Ajattelin, että josko tuosta äidin saattelusta vielä kiusataan (tätä en tietenkään lapselle sanonut). Asia mietityttää minua nykyään usein. Että voinko omanapaisesti nauttia lapsen saattamisesta, sen tuomasta virkeydestä ja hyvästä mielestä. Pitäisikö minun karaista lapseni niin tylyltä kuin se kuulostaakin? Vai opettaako Siperia?